Hämäläisten härkätietä Hämeestä Varsinais-Suomeen

 Maanantai 31.5.2021, entisajan koulun päättymispäivä

Aamulla nukutti ihan hyvin verrattuna edellisaamuun ja alkuyöhön. Illalla jalat palelivat kylmällä lattialla kapreissa ja ilmeisesti palelun seurauksena nykivät pitkin yötä, onneksi ei "kunnon" kramppia tullut. 

Kun pääsin taas tien päälle, niin alkuun oli lyhyttä 10-tien pyrähdystä lukuunottamatta "oikeaa" hiekkaista Härkätietä, Nummenkylän ja Lietsan välillä oikein museotietä. Pitkäjärven "tieraunion" on viitoitettu patikointireitiksi, ja uteliaisuuttani minun piti tietysti tuo kilometin lenkki pyörän kanssa kiertää. Tämä osuus on ollut käytössä ainakin vuodesta 1556 vuoteen 1936, jolloin tehtiin tienoikaisu jyrkän mäen vuoksi. Tuon ajan autot eivät tahtoneet ilman apua päästä mäkeä ylös, pyörä meni oikein hyvin heinikkoisella tiellä, välillä toki työntäen ei ajaen. Onneksi opastaulut olivat vasta, kun olin mäen ohittanut, ei tullut suorituspaineita, enkä mäkiä mitenkään erityisen jyrkkinä pitänyt.

Rengossa on vanhaa asutusta kylki kyljessä ihan tiehen rajautuen.

Niemisen veljesten kohtalo herätti paljon ajatuksia, neljä enoani osallistui sotaan, kaikki selvisivät hengissä, tosin enemmän tai vähemmän vammautuneina. 

Muurahaiset löytäneet suojaisan pesäpaikan pihlajan rungosta.

Hämeen Härkätie oli pääväylänä Hämeenlinnan ja Turun välillä vuoteen 1961, jolloin vt10 syrjäytti sen.  

Tienvarressa kukkivat orvokit, valkovuokot, kielot, voikukat, metsämansikat. Onneksi lupiini ei ole kaikkea tilaa vielä ryövännyt. Museotieosuuden varrella en lupiinin lehtiä havainnut, myöhemmin kylläkin. 

Orvokkeja kukki todella välillä tiheään tienpenkalla.

Kielot ja metsämansikat sulassa sovussa tien varrella.

Kiviset kilometritolpat kertoivat miten pitkälti on vielä Turkuun (tai Hämeenlinnaan).

"Oikea" tuulimylly tienvarrella. 

Rauniotie, patikointipolku, eiköhän pyöränkin sitä kautta saa kulkemaan.

Pätkä "aitoa" härkätietä.

Pitkäjärven talon molemmin puolin olivat Härkätien pahimmat mäet, Pitkämäki (Oikonen mäki) ja Väärämäki. Väärämäki oli niin väärä, että "perävalot näkyi etupäässä". Tie nousee noin 6 cm metrillä ja Pitkäjärven talosta jouduttiin harva se päivä kiskomaan mäkiin juuttuneita autoja, niinpä mäkien ohi rakennettiin 30-luvulla oikaisu. 

Ikkuna tien varren "talossa".

Ikkunan vieressä "pörisi mehiläisiä".

Palsankalliolla on aikoinaan ollut seitsemän kunnan rajakivi, nämä kunnat ovat vastanneet osaltaan Härkätien ylläpidosta. Härkätie vain vähän sivuaa Loppea, mutta näyttää kartan mukaan Loppi tunkevan varsin isolla maa-alalla tähän rajakivelle.

Tänne pitää tulla joskus patikoimaan, niin paljon täällä on patikkareittejä.

Ajatuksissani oli jossain vaiheessa, että Räyskälässäkin voisi poiketa, mutta totesin sen tuovan turhan paljon kilometrejä lisää muutenkin pitkään päivämatkaan. Ja ajattelin myös, että evästauon voisi pitää Vojakkalan tanssilavan liepeillä, mutta eihän Härkätie mennytkään Vojakkalan kautta, niinpä evästauon pitäminen venyi ja venyi. Lopulta kelpuutin pöllipinon evästelyyn, muuten olisi matkateosta tullut turhan rankkaa. 

Härkätie kulkee Lopella todella "metsässä", pikkukylätkin jäävät sivuun tiestä. Syntymäkotikunnassakin tuli kuitenkin piipahdettua. Räyskälässä on tuttu kesätyöpaikka "muutaman" vuoden takaa (1981)

Pöllipino taukopaikkana.

Tammelan Portaaseen on talvisodan aikana pudotettu pommeja, muistomerkki vasta viime vuonna pystytetty. https://yle.fi/uutiset/3-11194749
 

En taida viitsiä nytkään odotella kirjastoautoa. 

 

Tänne vielä palaan patikoimaan.

Vaihda henkilöauto linja-autoon, enpä ole muualla tällaista liityntäpysäköintipaikkaa nähnyt. Rautatieseisakkeiden luona toki, mutten linja-autopysäkkien. Tämä 2-tiellä. 

Kun ei kehtaa kyläkaupasta lähteä ostamatta, tulee ongelma ostosten mukaan lastaamisessa.

Olipa hyvin pehmustettu istuin linja-autopysäkillä.

Mahtaako nuo pilvet vielä heittää vettä niskaani?

Tänään tien varrella oli useita muistomerkkejä liittyen 80-vuoden takaisiin tapahtumiin, Kaikki olivat sellaisia, etten ole ennen nähnyt. Sodassa kaatuneiden veljesten muistolle, pommituksen muistolle ja tämä evakoiden asutusta koskettava muistomerkki. Ajatukset nämä muistomerkit aina saavat liikkeelle. 

Someroa lähestyttäessä metsäiset maisemat vaihtuivat vähitellen peltoihin ja kyliin. myös mäet.  vähenivät ja enää ei ollut hiekkatieosuuksia. Alkumatkasta, kun hypähtelin vähän väliä pyörän päältä ottamaan kuvia kukkasista ja muista ja ajelin raskaampaa hiekkatietä ja maastoa, epäilin jo jaksanko päivän urakkaani polkea loppuun. Loppumatka oli onneksi kevyempää poljettavaa, niin ettei tullut ongelmia. 

Kultelassa on puissa hienoja neuletöitä.

Somerollakin olen käynyt useamman kerran, mutta aina kyläreissulla, niin että itse paikkakuntaan on jäänyt tutustumatta. Ensin tietysti kirjastoon, joka oli helppo löytää ja todella hieno kokonaisuus. Someron kirjasto on edelleen itsenäinen eikä ole ympäristön kimppohin (Vaski, Loisto, Louna) liittynyt. Somerolla ei ole tehty kuntaliitoksiakaan, lukuunottamatta Somerniemen liittämistä Someroon vuonna 1977. 

. 

Hienot on maisemat kirjastolta. 

Someron pääkadun varressa oli muistomerkkejä oman pitäjän "suurille pojille", säveltäjä Unto Monoselle, seipäänheittäjä Pentti Nevalalle ja Rauli "Badding" Somerjoelle. 

Yöpymispaikassakin oli maisemat kohdillaan.

Someron Kirkkojärven vesi oli samanlaista savista kuin Aura- ja Loimijoissakin, eli ollaan tultu taas saviseuduille, Renkajoessa oli paljon kirkkaampi vesi. 

Illalla totesin majoittuvani Paimionjoen latvavesillä ja että tästä pääsisi määränpäähäni myös kanootilla, tosin matkan varrella voisi muutaman kerran joutua kanoottia kantamaan koskipaikoissa.

Somero on historiallisesti ja kulttuurisesti Lounais-Hämettä ja siirtyi vuonna 1990 Hämeen läänistä Turun ja Porin lää